Hyvinvointiyhteiskunnan 100 vuotta
Mitä minussa heräsi, kun tein Hyvinvointiyhteiskunnan 100 vuotta -aikajanaa?
En ole koskaan ollut mielenosoittajatyyppiä. Synnyin hyvinvointiyhteiskunnan kulta-aikana, ja minulle mielenosoitukset näyttäytyivät vanhempieni tapana muistella menneitä. Kuinka väärässä olin! Vasta tätä aikajanaa tehdessä tajusin, kuinka iso rooli tavallisilla ihmisillä on ollut muutoksissa. Ei siksi, että hyvinvointiyhteiskunta olisi rakennettu vain mielenosoituksilla. Muutos näyttää syntyneen yhtä aikaa monella suunnalla ja tasolla. Joku on kuvitellut jotain, mitä ei vielä ollut olemassa. Ilmainen kouluruoka!?
Viisipäiväinen työviikko! Vanhuuseläke, aivan käsittämätön idea.
Kun yritimme hahmottaa jotain niin järkälemäistä kuin hyvinvointiyhteiskunnan synty, päädyimme yhteen olennaiseen kysymykseen: miten vastuu siirtyi yksilön ja perheen vastuulta yhteiskunnan vastuulle?
On ihme, että hyvinvointiyhteiskunta onnistui
Meidän tuntemamme hyvinvointiyhteiskunta ei ole rakentunut suurmiesten suunnitelmasta. Taustalla oli järjestöjen, ammattiliittojen, tutkijoiden, ammattilaisten ja tavallisten ihmisten vaatimuksia, kamppailuja, sattumia ja ajatuksia, jotka kuulostivat aikanaan aivan utopistisilta. Yksi laki kerrallaan yksilön vastuuta siirrettiin yhteisesti kannettavaksi. Laeilla yhteisestä vastuusta tehtiin yhteiskunnan pysyvä rakenne. Niin pysyvä, ettemme enää edes huomaa sitä. Koulu, neuvola, terveyskeskus. Nyt arkea. Aiemmin täyttä utopiaa! Ihmiset olivat valmiita antamaan omastaan, jotta kaikilla olisi paremmin. Se nähtiin koko yhteiskunnan etuna.
Entä nyt? Missä vastuun pitäisi kulkea nyt? Voinko ajatella, ettei tämä ole minun päänsärkyni, joku muu hoitaa?
Mutta mielenosoitukset aloin nähdä toisin. Ne tekevät todeksi sen, mitä tapahtuu, kun riittävän moni ei enää hyväksy asioiden olevan niin kuin ne ovat.
Sonja Baer